sonetti.net

Iisalmen kirjoittajayhdistys Sonetin kesänovelli oli vuonna 2009 lähinnä aikuisten saduksi kuvattu ”Musta perhonen”. Teksti ilmestyi Iisalmen Sanomissa kahdeksanosaisena niin, että sitä joka viikko kirjoitti eri tekijä. Mukana olivat seuraavat sonettilaiset: Teppo Kulmala, Matti Hulkkonen, Margit Bister, Lauri Niiranen, Anja Rusinen, Kalevi Laukkanen, Sari Ryhänen ja Petri Lehto-oksa. Jokaisen osan kuvituksesta vastasi Virpi Hyvönen. Juhannuksena alkanut novelli päättyi 8.8.     

MUSTA PERHONEN
Osa 1

E

i ole kauniimpaa kuin valkean, kellan ja muiden iloisten värien siniperhonen, jonka siivissä välkkyvät auringon kultapisarat. Tapani ja Kristiina näkivät saman. Kristiina juoksi ja sukelsi niittyjen mereen korkeiden heinien sisään kuin satuun, jota ei oikeastaan ole ja on, sillä niin Tapania kosketti kaikki, ja eniten Kristiina. Me olemme maailma, ei muuta, Luoja loi niityn kuin Kristiinan valtoimet hiukset ja maailman kuin Kristiinan avaran sielun meitä varten rakkaudeksi, Tapani ajatteli ja ajatteli, että hänen omakin sielunsa lauloi, eikä hän pelännyt.

”Minä näin sen perhosen uudestaan, se oli niin lähellä”, Kristiina vaelsi avoimena takaisin Tapania kohti. ”Uskomaton. Kunpa kultainen ei eksyisi kaupunkiin. Ei se siellä pärjää, eihän.”

Ennen kuin he syleilivät, heidän välistään lensi suuri musta perhonen, toinen perhonen, jota kumpikaan ei ensin mieltänyt perhoseksi, pikemmin ainoastaan läsnäoloksi, jossa oli jokin joka on toinen.

Pilvet kerääntyivät metsän takaa. Tummat purjeet puhalsivat puista ja niitystä vihreää väriä kaatavan harmaan aallokon. Sen alta ja sen läpi he juoksivat käsi kädessä. He eivät tienneet mustan perhosen tuoneen sen, viileän tuulen, sateen, kesään pimennyksen. Mutta perhonen kantoi nyt luontoa mukanaan ja lensi heidän ohitseen, kääntyi, kaarsi, palasi ja kiertää hetken ympyrää, ennen kuin katoaa katoamatta.

Myrskyssä he saavuttivat kaupungin ja epäröivät, ensi kertaa heissä viivähti epäily, eikä kumpikaan ollut varma, mitä tahtoi, mihin jäädä, mikä on elämä, etten minä sinua menetä!

Tapani sanoi, tuonne. Ei, Kristiina vastasi, tänne, ja sormien irtautuessa sormista he näkivät kadulla vanhan naisen syyskoltussa ensin kuin varjon, vaikka hän oli ystävällinen majatalon emäntä, johon he olivat tutustuneet matkallaan Savon sydämeen ja jonka talossa he olivat nukkuneet viime yön. Vihkimiseen ei olisi enää kauan. ”Toivon häihimme kultaperhosen”, Kristiina niityllä oli sanonut, ennen kuin he olivat nähneet sen.

”Tiedättekö, lapset. Osaan ennustaa”, nainen kadulla kohdalle ehdittyään totesi ja arveli että näillä säillä ei ole leikkimistä.

 Ovi aivan heidän kohdallaan viskautui repivän tuulen käsivarsilla auki. He suojautuivat sisälle oven taakse.

 ”Mikä talo tämä on?” Kristiina kysyi, ja nainen, Elisabet, sanoi talojen olevan kohtaloksi. ”Voin ennustaa.”

 ”Ei, älä”, Tapani vastusteli ja aavisti, mutta Kristiinaa taika huvitti ja hän pyysi, että se voisi olla. ”Ennusta vain.”

Elisabet totesi: ”Menkäämme siis ovien ohi ovesta.” Ja he kulkivat pitkin eksyttäviä käytäviä, kunnes astuivat yhdestä ovesta, ja Tapani huomasi huoneen lähes tyhjäksi. Elisabet kehotti istumaan pyöreän pöydän ääreen. ”Outo kesä. Ei voi olla varma. Kesä voi vaihtua. Teidän tienne on merkillisin tie.”

Pöydällä ei ollut kristallipallo, ei maapallo, mutta pallo. Ei vain pyöreä, vaan myös kulmikas, soikio, spiraali, ja sen pinnalla värikkäät kuvat muuttuivat alati, mutta kuvien läpi kulki musta kuvio, joka vapisi kuin kovassa tuulessa, värisevä kuin siiven värinä.

”Tapahtuu tietty. Olette vihkiytymässä. Käänne on oleva merkillinen”, Elisabet sanoi, ja Tapani tunsi, kuinka kylmä huone oli.

 Teppo Kulmala
  
 

Osa 2

Elisabetin ennustaminen jatkuu ja käy yhä jännittävämmäksi ja
mielenkiintoiseksi kuunnella. Tapani muistaa kuinka omalla kotikylällä
naiset kertoilivat ennustajista ja selvänäkijöistä tarinoita siitä kuinka
joidenkin kohdalla ennustukset olivat osittain tai kokonaan toteutuneet
dramaattisella tavalla selvännäkijän tai ennustajan mukaan.

Tapania alkoi muistikuvan jälkeen hieman pelottaa ja hirvittää.
“Teidän sukuunne tulee suuri vaikuttaja. Eläessään hän on näkymätön
auttavainen nainen.”

Silloin Kristiina säikähti ja tunsi kylmien väreiden liikkuvan selässä
sitten vähitellen koko kehossa. Hänkö tulisi synnyttämään tytön –
suuren vaikuttajan ja tietoisuus siitä aiheuttaisi paineita elämään. Tuntui
hyvin satumaiselta ennustajaeukon ennustuksen kuuleminen joka pienen
tauon jälkeen jatkui.

“Lähiaikoina yhteinen tienne saa varmuuden ja merkin, joka ei häviä
koskaan. Ei menetä merkitystään ja pysyy kuolemaan asti.”

“Luonnon pieni kaunis eläin seuraa teitä ja yhteistä tietänne näyttäytyen
silloin tällöin – harvemmin todistaakseen sen, että yhteinen matkanne ja
elämäntyönne on huomattu ja siunattu korkeuksissa – taivaassa:”

Pitkä hetki kuunnella ennustajaa oli lähenemässä loppuaan. Tapani nousi
jo seisomaan minkä Elisabet tulkitsi olevan lopetuksen merkkinä.
“Hyvää kesän jatkoa teille molemmille ja siunausta elämäntaipaleellenne
missä tahansa kuljette.”

 Tovin kuluttua hyvästien jälkeen he olivat kadulla ja päättivät suunnata
kulkunsa kohti satamaa. Siellä he istahtivat satamakojun penkille
linnoituksen juurelle. Mietteliäinä ja hiljaisina molemmat muistelivat Elisabetin sanomia ennustuksen sanoja.

Ilta-aurinko lämmitti kasvoja ja he katselivat
satamaan. Kolme toistaan upeampaa sisävesilaivaa olivat köysillä kiinni
sataman laitapollareihin, laskusillat alhaalla odottaen matkustajia
iltaristeilylle. Kello oli 17.05 ja mainoksessa ensimmäisen laivan lähtöön on 25 minuuttia aikaa.

Kristiina aloitti puheen:
Olemme kaupungissa ja tuossa edessämme on laivoja.
Minä haluan että lähtisimme yhdessä iltaristeilylle 17.30 lähtevällä laivalla. Mennään ostamaan liput satamakojusta.

Niin nuoret olivat lippuluukulla ja heille selvisi iltaristeilyn kohde lähisaaren viinitila. Lippujen kanssa he astuivat laivaan, valitsivat laivan kannelta pöydän ja istuutuivat. Vähitellen ihmiset alkoivat täyttää kansipöytien paikat.

Illan alku oli kaunis ilta-aurinkoinen pilvetön taivas. Tuulen vire kävi hieman viilentäen veden yllä virkistävästi.

Laskusillat nostettiin ylös, köydet irrotettiin ja pian kuului laivan lähtöujellus. Aluksi matka suuntautui kaupungin edustan nähtävyyksien lähisaarien tuntumaan ja sitten kohti viinitilaa kauemmaksi ulapalle.

Nuoret hakivat kahvit ja viinerit pöytään ja ihailivat järvimaisemaa, ohitse kulkevia moottoriveneitä, vastaan tulevaa suurempaa sisävesilaivaa päiväristeilyltä palaavia turisteja ja
naapurikaupunkien ja kuntien lomalaisia.

Nuorten pöydässä heidän seuranaan oli iäkkäämpi pariskunta joiden kanssa Tapani ja Kristiina vaihtoivat ajatuksia kesästä, säästä ja elämänkokemuksista. Avioparin sanat ja keskustelu sisälsivät mielenkiintoista asiaa ja kuultavaa heidän elämästään, lapsistaan ja lastenlapsistaan.

He olivat liikkeellä pienen eläkeläisryhmän mukana kesäretkellä. Suurin osa ryhmästä oli mennyt katsomaan kesäteatteriesitystä – seitsemää veljestä. He olivat valinneet laivamatkan saaren viinitilalle.

Tunnin laivamatka kohteeseen sujui ratevasti ja laiva hidasti vauhtia ja
rantautui pieneen laivalaituriin. Matkustajille jäi aikaa puolitoista tuntia tutustua saareen, viinitilaan sen antimiin, syödä viinitilan ravintolassa ruokaa ja nauttia kahvista, viinistä, maisemista, taiteesta – tauluista, elämästä.

Tapani ja Kristiina kävelivät käsi kädessä kohti viinitilan rakennuksia. Leveän polun varrella oli häkeissä ruskeita kanoja ja kukko. He pysähtyivät ja katsoivat toisiaan. He olivat nähneet maalla kotiseudullaan valkoisia kanoja, mutta täällä ne olivatkin ruskeita.

Kävely jatkui pihapiiriin ravintolan ovesta sisälle. Vasemmalla oli muutamia kauniita tauluja seinällä, oikealle seinälle oli taas ripustettu ikoneita. Edessä oli kassa ja kassan takana keittiön ovi. Lattialla kassan vieressä liitutaulu päivän lounastarjous kasvis- liha- ja kalaruuasta.

Tapani antoi Kristiinalle vuoron valita ruokalistalta tai tarjouksesta ja Kristiina jäi miettimään mitä ottaisi.

Matti Hulkkonen
 
 

Osa 3

He päätyivät molemmat ottamaan kasvisruoan, sillä olivathan he juuri nähneet eläviä ruskeita kanoja ja liharuoka ei nyt houkuttanut. Tapani oli niin hyvällä tuulella, että hän sanoi maksavansa molempien ruoat. He ottivat seisovasta pöydästä juomat ja salaatit tarjottimelle. Annokset tarjoiltaisiin heille myöhemmin.  He etsivät salista vapaita istumapaikkoja ja huomasivat sellaiset lähellä ikkunaa. He asettuivat ikkunan ääreen toisiaan vastapäätä istumaan. Siunasivat ruoan ja söivät salaattiannosta hiljaisuuden vallitessa.

Tapani oli vastustanut ennustajan luo menoa, mutta nyt hän oli tyytyväinen, että he olivat sinne menneet. Elisabet oli ennustanut, että heille syntyisi lapsi. Tapani halusi lapsia. Lapsen syntymä tekisi heistä oikean perheen.

Kun he olivat menneet ennustajanaisen luo, Kristiinaa taika oli huvittanut. Nyt kun hän oli kuullut Elisabetin ennustuksen, huvitus oli muuttunut pelonsekaisiksi tunteiksi. Ennustaja oli kertonut, että luonnon pienen kauniin eläimen näkeminen tietäisi siunausta. Kristiina ymmärsi sen niin, että siniperhonen tulisi olemaan heidän kultaperhosensa. Sen näkeminen tietäisi onnea ja kertoisi, että tie, jota he kulkevat olisi oikea.

Mustan perhosen näkeminen taas tulisi osata ottaa varoitusmerkkinä; reagoida siihen ja jättää jotain impulsiivista tekemättä. Nytkin olisi saanut jäädä menemättä ennustajanaisen luokse, sillä Kristiina tunsi kuinka vaatimus hänen sisällään kasvoi ja lukkiutti hänet. Jos hän saisi synnyttää tytön, joka olisi tavallinen tyttölapsi, hän olisi onnellinen. Mutta jos hänen tulisi synnyttää tyttö, josta tulisi merkittävä vaikuttaja, olisi tilanne aivan toinen.

Kristiina muisti elävästi hänen mummonsa kertoneen suvussa eläneestä, roviolla poltetusta noidasta, Kerttulista. Mummo oli kertonut riipaisevalla tavalla Kerttulin tarinan ja nyt Kristiinan mieleen oli palannut tuo kertomus. Kristiina pelkäsi, että hänen tulisi synnyttää tämän aikakauden ”noita”. Mummon tarinat saivat hänet uskomaan, että vaikuttajanaisen asema ei tänäkään aikakautena tulisi olemaan helppo.

Tapanin ajatukset palasivat yhä uudelleen ennustajanaisen luona käyntiin. Hän käsitti omassa mielessään vaikuttaja -sanan siten, että heidän tulevasta lapsestaan tulisi poliitikko, joka pystyisi vaikuttamaan merkittävällä tavalla maan ja kansan kehitykseen. Sitä hän ei kuitenkaan oikein ymmärtänyt, miksi ennustaja oli puhunut, että lapsesta kasvaisi näkymätön vaikuttaja, sillä poliitikot, jos ketkä, olisivat hyvin paljon esillä ja nimenomaan näkyvillä paikoilla.

Kumpikin todisteli toisilleen, että ennustus nyt oli vain ennustus. Sitä ei kannattanut ottaa todesta. Kuitenkin kumpikin sisimmässään pohti asiaa omalla tavallaan. Tapani miehenä ei halunnut myöntää, että hän oli ottanut ennustajan sanat todesta.  Kristiinakaan ei halunnut myöntää, että ennustajan sanat olivat vaikuttaneet häneen.

Hän ei halunnut tai ei vielä jaksanut kertoa koko totuutta suvussa eläneestä, roviolla poltetusta noidasta. Niinpä ennustajaeukon luona käynti erotti enemmän kuin yhdisti heitä. Salaisuus oli tullut heidän väliinsä. Aina ennen he olivat jakaneet ajatukset toistensa kanssa, mutta tätä he eivät pystyneet jakamaan keskenään.

Tarjoilija toi annokset pöytään. He jatkoivat ruokailua. Vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Katselivat järvelle. Ihastelivat kaunista maisemaa. Totesivat ruoan olevan maittavaa. Mielessään kumpikin mietti salaisuuttaan. Tapani oli innoissaan, mutta hän ei halunnut sitä vielä näyttää. Kristiina oli peloissaan, mutta hän ei halunnut näyttää pelkoaan eikä puhua pelkonsa syistä. He söivät tavallista hiljaisimpina. Kun he olivat ruokailleet, Kristiina nousi pöydästä ja sanoi menevänsä naistenhuoneeseen.  Tapani jäi istumaan ja odottamaan pöydän ääreen.

Aika kului. Kristiinaa vain ei näkynyt takaisin. Oli kulunut jo puoli tuntia siitä, kun Kristiina oli noussut pöydästä eikä hän vieläkään ollut palannut. Tapani alkoi hätääntyä. Hän kaivoi kännykän taskustaan soittaakseen Kristiinalle ja kysyäkseen, missä tämä viipyi.

Margit Bister
 

Osa 4

Kännykän näyttöön ilmestyi teksti: ”Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.” Tapani huolestui entistä enemmän mutta yritti kohta uudelleen. Sama juttu. Kristiinan numero oli varattu. Mitä tämä nyt oikein on? Missä Kristiina viipyy? Aikakin heiltä loppuisi kohta kesken, olisi palattava laivalle. Äkkiä Kristiina ilmestyi ruokasaliin ja vaikutti jotenkin säikähtäneen oloiselta. Istui pöytään ja selitti hätäisesti vastanneensa pariin tuttavan puheluun.

Pitkä, tumma mies käveli saliin suunnilleen sieltä päin, josta Kristiinakin oli tullut. Musta, kiharainen tukka roikkui olkapäillä. Miehellä oli päällään valkoinen pitsipaita, mustaa takkiaan mies roikotti huolettomasti olallaan. Miehellä oli mustat tiukat housut ja kitara selässään nurinpäin, otelauta roikkuen kuin jokin ylimääräinen häntä. Mies kulki siitä aivan läheltä pöytien välistä eikä vilkaissutkaan heihin. Kristiina vilkaisi vain hetkisen mieheen ja käänsi katseensa nopeasti pois. Hoikka hahmo eteni poispäin, mitään ostamatta, tilaamatta ja katosi ulko-ovesta.

Ennen saarelta lähtöä he ostivat matkamuistoja. Kristiina ihastui lasiseen violetinväriseen lintuun ja Tapani osti hänelle sen. Pari pulloa viinitilan uniikkia viiniä he myös hankkivat viemisiksi. Paluumatkalla he istuivat laivan kannen tuoleilla ja lukuisat vehreät saaret ja niemet loittonivat taakse yhdessä valkoisena kuohuvan vanaveden kanssa. Ja he miettivät tulisivatko koskaan takaisin. Kristiinan silmistä Tapani huomasi välillä jotenkin poissaolevan ja tulkitsemattoman ilmeen.

He kulkivat rahisevaa sorakäytävää kaupungin vihreän, kukkaloistoa tulvillaan olevan puistikon läpi. Istuivat hetkiseksi siniselle puistonpenkille aurinkoisessa kesäillassa. Puiston ikivanhat vuorijalavat todistivat, kun he kietoutuivat toisiinsa ja suutelivat siinä puiden suomassa varjossa. Kaiken sen pehmeyden ja lämmön keskelläkin Tapani tunsi Kristiinan oudon varautuneisuuden ja tiheät sydämenlyönnit.

Niin, puuvanhukset olivat nähneet havisevista korkeuksistaan paljon. Ne olivat juurtuneet tähän puistoon, tähän maaperään. Ne eivät voineet juosta pois, pakoon. Puuvanhukset olivat nähneet kokonaisia sukupolvia, elämän koko kirjon kehdosta hautaan. Nuoria rakastavaisia puiston penkeillä. Lastenvaunuja työntävän äidin. Harmaatukkaiset vanhukset istumassa puiston penkeillä. Vuosien, vuodenaikojen vaihtelun. Hellyttävän lämpimät kesät, syksyn hyytävät tuulet, kurkien auran, talven pakkaset ja nietokset. Paljain, alastomin oksin seisovat lajitoverit kaikessa lohduttomuudessaan. Rosoisessa rungossaan kuitenkin aina toivo uudesta keväästä, kasvun ihmeestä ja ensimmäisistä auringonsäteistä.

Mutta ne olivat myös nähneet sodan ja kauhun ihmisten mielissä ja pommikoneiden mustanpuhuvat siivet pikkukaupungin yllä.

Kristiina ja Tapani viipyivät kaupungin torilla. He kävelivät myyntikojujen välissä katsellen, kuunnellen. Ihmisäänien sorinaa. Ihmisiä kesätamineissaan. Helletopeissa, sortseissa. Nuoria tyttöjä kasvoillaan kevyt kesämeikki ja silmissään lupauksia joillekin. Kirkuvia lokkeja ja kesyjä varpusia nokkimassa ihmisiltä tippuneita ruuantähteitä, almuja. Ilma väreili kuumana asfaltissa ja sinisessä autereessa kaupungin yllä. Näkyi myös laitapuolen vaeltajia verestävin silmin ja lipui poliisien sinivalkoinen transit torin laitakatua kuin saalista etsien.

He kuulivat kitaran soiton jo kaukaa. He menivät lähemmäksi ja näkivät pienen ihmisjoukon selät. Valkoiseen pitsipaitaan pukeutunut tumma mies istui rennon oloisesti jalat roikkuen tyhjällä myyntipöydällä. Tapani hätkähti. Kuinka se jo tänne on ehtinyt! Ei sitä ainakaan laivalla näkynyt paluumatkalla. Miehellä oli jaloissaan mustat, kirjaillut cowboysaappaat ja muutenkin asukokonaisuus tuntui sopimattomalta näin kuumaan kesäiltaan. Mustan päällystakkinsa mies oli nakannut huolettomasti viereensä myyntipöydälle.

Miehen kitaran soitossa oli jokin tuttu sävel, jota Tapani ei heti saanut päähänsä. Kristiina tarrasi tiukasti Tapanin käteen ja hän tunsi naisen värähtävän. Aivan kuin Kristiina olisi äänettömästi viestittänyt haluavansa ehdottomasti olla jossakin muualla. Nyt Tapani muisti, tajusi mikä oli tuo sävel, kappale. Se oli Eric Claptonin vanha, vihlova rakkaudentunnustus: Layla. Tumman pitkätukkaisen muukalaisen hoikat ruskettuneet sormet hyppelivät kitaran kielillä ja yhtä aikaa he huomasivat kämmenselkään tatuoidun mustan perhosen.

Lauri Niiranen
 
 

Osa 5

Kristiina valahti valkoiseksi. Vilu väristi pitkin käsivarsia ja kylmä valui jalkoihin saakka. En kestä kuunnella tuota, hän ajatteli ja yritti rauhoittua. Viileä tuulenpuuska lehautti Kristiinan hiukset kasvoille kuin suojaksi Tapanin tarkalta katseelta.

- Mikä sinulle tuli? Sehän oli vain tavallinen tatuointi. Mennään kävelemään, ehdotti Tapani. Tätä Kristiina odottikin, ehdotusta, että mennään.
- Mennään kauas. Olen kuullut jo tuon kappaleen kyllästymiseen asti. En halua enää nähdä…

Tapani huomasi kyyneleen valuvan pitkin rakkaansa poskea ja ojensi nenäliinan hänelle.
- Luulin sinun pitävän tästä.
- En ikinä, kiihtyi Kristiina. Hän nousi äkkiä ylös ja juoksi soittajan luo ja huusi tälle jotain. Ääni hukkui ihmisten sorinaan. Musta perhonen kohosi soittajan kämmenselästä, se oli suuri ja kammottava ja sen silmät olivat syvät kuin pohjaton kaivo.

Soittajan sormet pysähtyivät vain hetkeksi, se oli yksi muljahdus melodiassa. Hän ei katsonut Kristiinan perään, vaan jatkoi soittamistaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vasta hetken päästä hän kääntyi ja soitti rennosti kappaleen loppuun.  Hän tuijotti siihen suuntaan, mihin Kristiina hävisi. Kristiina kuohui myrskynsilmässä, tärisi ja paleli. Hän katui syvästi, että meni lainkaan ennustajalle. Itse hän halusi, ei Tapani.

Kunpa saisimme sen päivän pyyhittyä pois elämästämme. Emme tietäisi mustasta perhosesta mitään ja vaikka törmäisimme siihen, se ei vaikuttaisi meihin ja tulevaisuutemme lainkaan. Saisimme elää ja kasvattaa kaikki tulevat lapsemme rauhassa, mutta paluuta ei enää ole.
Kristiina kiirehti istujien ohi, katsomatta kehenkään. Hän tunsi jonkun seuraavan perässä. Tapani tietenkin. Askeleet kuitenkin loittonivat heti kohta. Kristiina hätääntyi ja oli huutamassa perään, mutta Tapania ei näkynytkään. Sen sijaan yksi nainen kiirehti kioskin ohi pitkin askelin kulman taakse. 

Tapani seisoi kioskin luukulla. Hän nojasi tiskin reunaan ja puhui luukkuun jotain. Kristiina odotti, mitä tulisi tapahtumaan. Mihin päin Tapani lähtee tuosta. Kristiina täyttyi odotuksesta ja samassa pieni sinisiipinen perhonen lensi hänen kädelleen. Niitä oli ilmassa monta, kokonainen perhe. Ne kävivät vuorotellen ja yhtaikaa levähtämässä Kristiinan iholla. Hymy valloitti Kristiinan, sitten jo silmätkin hehkuivat iloisina.

Kristiina juoksi Tapania vastaan. He juoksivat toistensa syliin. Kullanhohtoiset sinisiivet tanssivat ympärillä. Kristiina itki ilosta tai surusta, sitä hän ei sanonut ääneen. He rutistivat hetken toisiaan ja liimautuivat toisiinsa. Hiljalleen he lähtivät kävelemään käsi kädessä auringon osoittamaan suuntaan.

- Mennäänkö rannalle, mökille. Otetaanko siniperhoset mukaan, nehän eivät viihdy kaupungissa, eiväthän Tapani?

Tapanin ei tarvinnut vastata. Kumpikin yltyi juoksuun, he puristivat toisiaan kädestä, liitivät timoteiniittyjen ja hohtavan keltaisten rinteiden ohi, harppoivat kivillä solisevan puron yli. He jättivät jälkeensä mustana rytisevät salamapilvet ja juoksivat auringon suuntaan koko ajan kultasiipiparvi mukanaan. He saapuivat mökille. Siellä he uivat ja kelluivat sylikkäin, kunnes saavuttivat unisen auringon. 

Anja Rusinen
 
 

Osa 6

Kiihko, jännittynyt raukea hyvän olon tunne laski auringon myötä. Kivilaituri, jolle hän oli antautunut, kylmäsi selkää ja liki paljasta alavartaloa.

Kadutti jo, ja ahdisti. Kristiina päätti taistella. Oikea käsi kurkkuun, vasen olkapäätä vasten. Raju pukkaus ja koukkuun vedettyjen jalkojen äkillinen potkaisu alavatsaan. Julio, vai mikä oikea nimensä lie, lensi kaaressa mereen. Rukoukset kitaran, ainoan ystävänsä puolesta estivät sen lentämästä saman tien. “Osaako Julio uida, hukkuuko”. Kristiina säikähti ja heräsi jymähdykseen.

Tapani kieri lattialla “Mitä, mitä sinä nyt,” kummastellen. “E-en minä tiedä, näin kai pahaa unta”. Se selitys riitti uniselle, Tapani kömpi vastakkaisen puolen sohvalle ja alkoi pian kuorsata.

“Layla,” vuosien painajainen, soi yhä. Ennen sitä sotaa, pommikoneita ja Tapania, Kristiina oli kuullut sen ensi kertaa. Hullaantunut sen esittäjään ja jäänyt kokemattomuuttaan sekä tyhmyyttään hänen kanssaan autiotuvalle rannalle. “I´m begging darling please”. Pienestä se oli kiinni, ettei Julio saanut haluamaansa.

Pian sen jälkeen Kristiina oli evakuoitu kotiin. Hukkuiko Julio, sitä hän ei saanut tietää. Mahdollisuus painoi mieltä.

Mutta nyt Julio oli Suomessa, täällä. Sattumaako, vai oliko onkinut hänen osoitteensa hotellilta tai matkatoimistolta, tullakseen kostamaan tai toteuttamaan muut tarkoitusperänsä. Kovin se oli lipevää ravintolassa. Miten sitten jos kahdestaan.

“When your old man had let you down”. Vanhentunut se oli. Silmät vielä eloisina ryppyjen ympäröimissä syvissä kuopissa. Kova, ehkä pelkän katusoittajan, elämä oli painanut leimansa. Säälitti.

Musta perhonen, se tatuointi sillä oli jo ensi kertaa tavattaessa. Eikö se riittänyt varoitukseksi. Uhkasiko jokin uusi tuntematon vaara ja olisiko Juliolla siihen osuutensa, vaiko tuonut vain varoittavan merkkinsä.

Kristiina ei saanut enää unta. Huominenkin huoletti. Niin paljon järjesteltävää ja sovittavaa, vihkimisen ajankohta, häät kutsuineen ja tarjoiluineen, ehkä.

Kalevi Laukkanen
 

Kristiina haroi hermostuneena hiuksiaan.
– Lopeta, kaaso Leena huitaisi Kristiinan käden pois hiuksista.
– Kohta sinulla on päässäsi linnunpelätin eikä kampaus! Leena yritti laittaa irronneita kiehkuroita takaisin nutturaan
– No niin, onkos nyt vanhaa, uutta, sinistä ja lainattua?
– Äidin vanha vihkisormus, uudet kengät ja lainattu puku, Kristiina luetteli.
– Eli sinistä puuttuu, Leena myhäili ja kaivoi käsilaukkuaan. Hän lähestyi Kristiinaa käsi suljettuna ja avasi sen aivan Kristiinan silmien alla.
– Sinähän pidät perhosista?

Kristiinan silmiin tuli väkisin kyyneleet. Leenan kädellä oli kaunis sininen pieni perhoskoru – hänen onnenperhosensa. Leena kiinnitti perhosen Kristiinan puvun rintamukseen ja halasi ystäväänsä pitkään.

– Nyt vauhtia, kohta myöhästyt omista häistäsi, Leena kiiruhti.
– Minun pitää käydä vielä vessassa, Kristiina huikkasi ja lukkiutui oven taakse. Hän kaivoi peilikaapista aamulla tekemänsä testin ja tuijotti sitä pitkään – kaksi viivaa, kyllä siinä on kaksi viivaa.

Kirkossa ei ollut paljoakaan ihmisiä. Kristiina ja Tapani halusivat pienet ja intiimit häät. Kanttori aloitti Bachin Airin. Kristiina tarttui Tapanin käsivarteen ja he lähtivät hitaasti lipumaan kohti alttaria. Molempia itketti, pelotti ja riemastutti yhtä aikaa.

Tapani hymyili onnellisena, Kristiina näytti enemmänkin pelokkaalle. Pappi seisoi jämäkkänä alttarilla, hääväki hymyili kannustavasti. Kristiinaa pyörrytti ja hän horjahti hieman, mutta Tapani piti hänet pystyssä. Mies katsoi huolestuneena, mutta Kristiina pudisti pienesti päätään – ei mitään hätää, hän vakuutteli, eniten itselleen.

Papin lukemat alkulitaniat, Leenan lausumat Korinttolaiskirjeet ja hääväen laulamat virret menivät Kristiinalta kuin sumussa. Yhtäkkiä oltiin kysymyksissä. Kristiina yritti kohdistaa katseensa Tapaniin ja hymyillä.

 – Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, Tapani Olli Kalervo Hynynen, tahdotko ottaa Kristiina Vilhelmiina Kataisen aviovaimoksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?
– Tahdon, Tapani sanoi kovalla äänellä.
– Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, Kristiina Vilhelmiina Katainen, tahdotko ottaa Tapani Olli Kalervo Hynysen aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?

Kristiina katsoi pappia ja sitten Tapania. Sanat juuttuivat kurkkuun. Kylmä viima iski jalkoihin. Kristiina vilkaisi kirkon ovelle. Oviaukossa seisoi mustahiuksinen mies kitara selässään. 

Sininen perhoskoru putosi Kristiinan puvusta punaiselle matolle. Vatsassa myllersi. Ennustajan sanat poukkoilivat Kristiinan päässä. Kirkko oli täynnä mustia syöksyileviä perhosia ja niitä tuli avoimesta ovesta koko ajan lisää.

– Siis Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, Kristiina Vilhelmiina Katainen, tahdotko ottaa Tapani Olli Kalervo Hynysen aviomieheksesi, olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?

Pappi toisti kysymyksen ja katsoi Kristiinaa kiinteästi.

Sari Ryhänen

 

Osa 8

Ilta-auringon leppeä valo siilautui sälekaihtimien läpi lastenhuoneeseen. Kristiina luki Tapiolle iltasatua. Tänään oli vuorossa ruma ankanpoikanen. Tapio oli vasta kaksi mutta piti erityisesti kirjan kuvista. Kristiina katseli hiljalleen nukahtelevaa poikaa ja vuosien takaiset muistot palasivat mieleen. Sadun ankanpojastakin sukeutui hohtavasulkainen joutsen.

Kristiina muisti kaiken kuin eilisen. Pappi tuijotti häntä silmiin ja samalla kirkkoon levisi mustien perhosten tummanpuhuva pyörteinen parvi. Pappi oli ollut niin peloissaan, että oli osannut vain toistella: tahdotko, tahdotko.

Takapenkkiin oli ilmaantunut tumma mies kitaroineen. Pitkä musta nahkatakki hänen päällään muistutti synkän munkin kaapua. Nyt se yrittää estää häämme, Kristiina tajusi heti. Kirkossa oli haudanhiljaista. Kaikki seurasivat mustien perhosten pilveä. Perhoset lähestyivät mutkitellen alttaria.

Silloin Kristiina huomasi etupenkissä istuvan ennustajanaisen. Hänellä oli sylissään purppuranvärinen samettimytty. Nainen istui rauhallisena paikallaan, kuin varmana asiastaan. Perhoset puikkelehtivat lasimaalausten värjäämässä valossa ja saavuttivat vähitellen vihkiparia ja pappia.

Tapani oli täysin lamaantunut. Hän puristi Kristiinan kättä yhä lujempaa. Kirkon kiviseinät huokuivat kylmää. Perhosten siivetkin tuntuivat vispaavan hyytävää virtaa ympäriinsä.

Ennustajanainen nousi äkisti seisomaan. Hän huusi jotain kielellä, jota Kristiina ei ymmärtänyt. Nainen avasi samettinyytin. Sieltä lepatteli lentoon perhonen. Kirkkaansininen valtava perhonen. Se lensi kullanhohtoisen hehkun ympäröimänä ja suuntasi suoraan keskelle mustien perhosten laumaa.

- Kristiina, laitanko mä jo perunat kiehumaan? Pata rupee olemaan jo valmista. Tapani kolisteli alakerrassa astioita. Kristiinan täytti onnelta tuntuva lämpö. Kohta syötäisiin, oli kolmas hääpäivä.

- Älä ny huuda, Tapio herää. Minä tulen ihan just, Kristiina huikkasi takaisin. Se mitä tapahtui seuraavaksi kirkossa, kylmäsi heidän mieliään vieläkin. Tapahtunutta ei voinut järjellä selittää mutta kaikki olivat nähneet sen.

Iso kultaperhonen lensi mustien laumaan. Kirkossa alkoi puhaltaa jäätävä tuuli. Perhoset kieppuivat harmaassa plasmapallon näköisessä pyörteessä. Pyörteen vauhti kiihtyi koko ajan samalla kun pallo muuttui aina valkoisemmaksi. Lopulta valo oli niin kirkas, että sitä oli vaikea katsoa.  

Samassa kaikki loppui. Mustat perhoset olivat kadonneet. Kirkon ovi lennähti auki. Nahkatakkinen mies hoippui kyyristellen ulos ja hävisi jonnekin. Kitarakotelosta kuului katkeavien kielien pauketta. Kristiinan kädelle lensi rauhallisin ja vakain siivenvedoin suurin ja kaunein perhonen, jonka hän oli koskaan nähnyt. Se hohti valkoista ja kultaa kaikissa väreissä.

Perhonen laski siipensä levälleen ja nyykähti Kristiinan kämmenelle. Kristiina ymmärsi, että perhonen oli kuollut. Tai ainakin lähtenyt jonnekin. Se oli se sama, joka lensi laumaan. Ehkä se oli kuluttanut voimansa loppuun.

Ennustaja laski kätensä Kristiinan olkapäälle.
- Saanko minä huolehtia hänestä. Nainen nosti perhosen varovasti purppuraliinan sisään.
- Kaikki on nyt hyvin. Tämä kaikki alkoi Kosovossa, sinähän olit siellä Punaisen Ristin sairaanhoitajana. Se mies ei enää vaivaa teitä.

Tapani ja Kristiina vihittiin, kun tilanne kirkossa oli hieman rauhoittunut. Siitä on nyt kolme vuotta. Ja tuossa tuhisee Tapio. Kristiinan poskelle vierähti kyynel.
- No, tuutko sä jo!
- Tulen, tulen. Venttas hoo, senkin hätänen ketale!

Kristiina sulki satukirjan ja huokaisi tyytyväisenä itsekseen: sen pituinen se.

Petri Lehto-oksa

                                            

                                        ****  LOPPU  ****