sonetti.net

Kirjoittajayhdistys Sonetilta ilmestyy jo vakiintuneeseen tapaan Iisalmen Sanomissa kesänovelli. Tarina etenee viikoittain maanantaisin aina 30.8. saakka. Kymmenosaisen sarjan jokaisen jakson kirjoittaa eri henkilö. Osat kuvittaa Virpi Hyvönen. Kaikki tekijät ovat Sonetin jäseniä. 

Tämänkertainen novelli on nimeltään Tuhkaa. Sen aloittaa Teppo Kulmala. Hänen jälkeensä novellia jatkavat seuraavat kirjoittajat: Anja Rusinen, Sari Aho, Petri Lehto-oksa, Leo Härmä, Martti Heikkinen, Kalevi Laukkanen, Tiina Tynkkynen, Matti Hulkkonen ja Lauri Niiranen.
************************************************************

Koneet myöhästelivät aika lailla. Kuulutuksen ilmeetön ääni ei taipunut pahoittelemaan. Se ainoastaan ilmoitti kunkin kentälle laskeutuvan tai sieltä nousevan lennon tilanteen. Sirpa puristi höyhenenkevyttä kassia lujemmin, molemmin käsin suojelevasti kuin kotona Liisaa, pikkuista esikoistaan. Sirpa tunsi itsensä varjoksi. Sellaiseksi, jonka suurempi varjo saattaisi niellä milloin tahansa.

Niin tai näin, ensimmäinen erä oli ohi, kun hän oli onnistuneesti ohittanut turvatarkastuksen. Jos olo olisi vahvempi, hän voisi käydä ostamassa oluen tai kahvin. Mutta pelkkä ajatus ihmisten baarikatseista hermostutti liikaa.

Sirpa laski kassin roikkumaan ikään kuin rennosti olkapäälle ja vilkuili vuoroin kiiltävää hallia, vuoroin harmaata kenttää. Hän koetti olla kuin kuka tahansa myöhästymistä harmitteleva matkustaja.

Taivasta koko aamun hallinnut aurinko oli peittynyt oudon nopeasti, vaikka oli luvattu pilvetöntä koko päiväksi. Odotellessaan muutama tunti sitten rannalla lähettiä Sirpa oli ajan haparoivaa kulumista helpottaakseen tarkkaillut vieraan maan taivasta ja merta. Ensin auringon seurana oli ollut vain muutama poutapilvi. Sitten aallot olivat nousseet loputtomasta sinestä, vyöryneet rantaan, mustuneet nopeasti kuin merellä olisi paljon tehtävää ja vihaista asiaa.

Kun Sirpa oli saanut vaitonaiselta lähetiltä rannalla kassin ja sen sisältönä toimitettavan tavaran, ilma oli tummunut jo kuin auringonpimennykseen tai ilmastonmuutoksen äkkinäiseen varmistumiseen, ja ajaessaan taksilla lentoasemalle Sirpa oli havainnut sään yhä vain synkistyvän. Kieltä taitamaton kuski oli sadatellut, huokaillut, viittoillut tuskastuneena, puristanut hukkumaisillaan olevan ottein rattia ja pujotellut sotkeutuneen liikenteen labyrintissa.

Sumun läpi tuskin enää oli erottanut taivasta, ja nyt satoikin jo kaatamalla. Terminaalin valopisteet välkkyivät pahaenteisesti. Kuulutusten mekaaniseen ääneen oli takertunut uusi sävy, hätäinen, inhimillinen särö. Sirpa mietti ilmeitään. Oliko hän välinpitämätön ja varma, niin kuin oli harjoitellut peilin edessä. Kasvojen oli pidettävä vielä kotimaan tullissa.

”Hyvät matkustajat, pysykää rauhallisina…”, sähköinen humina nieli kuulutusäänen, eikä loppua erottanut. Jotakin tapahtui. Sirpaan sattui. Hän horjahti. Hän painoi vaistomaisesti laukkua syliinsä ja putosi polvilleen.

Joku oli juossut suoraan päin. Jättiläiskokoinen vanha mies, oikeastaan jo vanhus, katsoi ensin pitkään ja nosti sitten Sirpan kainaloista pystyyn kuin höyhenen. Miehen mutinan seasta erottui ensin ”anteeksi” ja sitten toistuvana ”tuhka”.

”Tuhkaa, sitä on kohta kaikkialla, loukkasitteko, ei kai, ei tämä vielä mitään.”
”Ei mitään. Tuhkaa?”
”Vuoren demonit puhuvat tulella”, mies sanoi. ”Tunnen profetiat. Purkaus tietää maailmojen pikaista loppumista. Eikö kassi paina?”
”Ei, ei, se on kamalan kevyt. Voisitteko päästää laukunhihnasta irti. Koneeni lähtee.”
”Liikenne keskeytyy välittömästi seuraavien vuorojen laskeuduttua”, kuulutus tiesi. ”Tulivuorella on ongelma. Toistan…”
”Mistä olet kotoisin?” mammuttimies kysyi.
”Mitä?”

Sirpa tajusi terminaalin ilmapiirin muuttuvan. Ihmiset liikkuivat liian kovaa vauhtia ja päämärättömästi. Oli keräännytty ryhmiksi. Elehdittiin levottomina. Tuolla äidit olivat ottaneet lapset syliin tai pitivät tiukasti kädestä. Sirpassa vihlaisi. Hänen oli huoli Liisasta. Virkapukuisia meni ja tuli edestakaisin. Kuulutus oli mykistynyt.

Kauhulla, jota Sirpa tunsi sydämessä asti, ei ollut niin paljon tekemistä tulivuoren kuin hänen itsensä kanssa. Vuori oli hänen sisällään, paloi, painoi ja tärisytti. Tulivuori oli omatunto ja ristipaine, joka sekä syytti tehtävään ryhtymisestä että uhkasi, jos tehtävä jäisi kesken. Miten hän oli tähän joutunut? Hänen oma elämänsä Liisan kanssa rauhallisessa asuinkaupungissa oli ennen tehtävää ollut niin tyyntä ja köyhyydestä huolimatta kotoista ja hyvä. Nyt hänelle tuli tukehduttava ajatus kertoa kaikki; jättää tehtävä. Hän katsoi ylös ja koetti sanoa sen jättiläiselle.

”Luonto ei valikoi. Se iskee!” Sirpaan törmännyt iso vanhus tokaisi ja liikehti ihmeen vikkelästi puolelta toiselle. Sirpa ei saanut sanotuksi. Vuorta muistuttava mies oli kuin pyörre selostaessaan ympärillä parveileville matkustajille näkemyksiään kraatterin aikeista.    

Teppo Kulmala

”Se iskee, se iskee ja luonto ei valikoi” jäi soimaan Sirpan korviin. Aluksi hän ei syventynyt sanoihin lainkaan. Yhtäkkiä Sirpa hätkähti, mitä mies tarkoitti. Miksi tämä hoki omituisuuksia hänelle ja muillekin ihmisille. Hullu kai, mitäs muutakaan tuollaisesta höhelöstä voi sanoa. Jättimies puikkelehti ryhmien labyrinteissä ja häipyi näkymättömiin.  Pelottavakin mies oli, kuin toiselta planeetalta.

Sirpa säikähti, hän ei ollut muistanut olla valpas. Onneksi kassi oli visusti kainalossa. Kaikki siis ok.  Hän työntyi erään ryhmän reunaan seisoskelemaan. Yksin Sirpa tunsi olevansa silmätikku. Epävarmuuden huomaisi kuka tahansa.  Ympärillä pyöri pieniä lapsia ja äidit vanuttivat heitä syliin ja takaisin. Taas kuulutus meni ohi korvien. Milloin uusi?  Sirpa tunsi itsensä avuttomaksi ja lopen väsyneeksi. Pienet lapset ympärillä muistuttivat liian paljon Liisasta. Itkukaan ei ollut kaukana.  Oli lähdettävä pois. Jonnekin kun vain tietäisi minne.

Samassa räjähti kaiuttimesta kuulutus suurella äänellä, liian suurella, se kävi korviin. ”Hyvät matkustajat”… ääni hiljeni äkkiä tuskin kuultavaksi – - – ”kaikki lennot peruutetaan— toistaiseksi— tuhkapilvi…”  Ääni käski pysymään rauhallisena ja odottamaan uutta tietoa. Joku tiesi, että liput vaihdettaisiin uusiin sitä mukaa kuin lentoja lähtisi ja koneisiin mahtuisi. Sitten, vasta sitten kun tuhkapilvi häipyisi taivaalta. Nyt näytti tosi harmaalta.

Ihmiset tulivat entistä levottomammiksi. Porukka liikehti kuin muurahaiset pesässään. Kuului huumaava sorina ja lapsenitku särähteli välillä korvissa. Sirpa ei kestänyt enää, vaan lähti päämäärättömästi kävelemään terminaalissa edestakaisin, kuin etsien oikeaa ratkaisua, miten päästä eteenpäin.  Hän vaelsi luukulta luukulle ja sai jotain irti virkailijalta ja lähti vaeltamaan määrätietoisesti eteenpäin. Välillä hän pysähtyi soittamaan kassistaan kaivamaansa numeroon.  Puhelu oli lyhyt. Sirpa hyppäsi ensimmäiseen bussiin. Taivas oli seisahtunut harmaaksi, pelottavan tummaksi kanneksi.

Viimein bussi pysähtyi erään harmaan talon eteen. Kuljettaja näytti eleillään, että tässä se on. Sirpa poistui autosta, mutta katsoi ympärilleen varmistaakseen, ettei minkään näköinen korsto seuraa häntä.  Täällä hän olisi omassa huoneessaan turvassa, kunnes saisi uuden lennon.

Talon parhaat päivät olivat olleet ja menneet. Pieni väkinäinen ilon virne kasvoillaan Sirpa avasi oven.  Aulassa työntyi tunkkainen haju nenään. Yhdellä seinustalla oli kaksi kulahtanutta nojatuolia ja lasipöytä, toisella pienoinen ilmoittautumistiski, jonka takana kyyhötti vanhahko vähäsanainen nainen. 

Sirpa sai avaimet ja kiirehti huoneeseensa. Tumma kokolattiamatto peitti kerroksen käytävät. Kuluneet kohdat olivat haalistuneet vaaleammiksi kuin polku kuivalla mäntykankaalla. Yhden tähden paikka jos sitäkään, parempaan ei ollut varaa.

Talossa oli hiiren hiljaista, mutta kadulla kuului jatkuva hurina ja autojen tööttäyksiä.

Sirpa ei jaksanut mennä edes suihkuun, vaan riisui päällimmäiset vaatteet ja heittäytyi peiton alle. Kassin hän survoi sängyn ja seinän väliin. Siitä ei voisi kukaan ottaa sitä herättämättä häntä.

Uni ei vaan tullut heti, vieras haju leijui koko huoneessa ja vuodevaatteissa. Koti-ikäväkin kiusasi. Sirpa yritti vierittää ajatuksiaan mukaviin asioihin saadakseen unta. Hän kääntelehti aikansa levottomana, mutta tuntui rauhoittuvan ja nukahti.

Ovella liikkui joku, kuului koputus. Sirpa nukkui sikeästi univelkojaan. Koputus voimistui ja se muuttui melkeinpä hakkaamiseksi. Sirpa hamusi vaistomaisesti kännykkäänsä yöpöydältä, kunnes tajusi, että ääni kuuluikin ovelta.  Ryskytys voimistui.

-Teitä kysytään, vanha nainen huusi kiukkuisesti.

Sirpa kömpi ylös, eikä vastannut mitään vaan survoi vaatteet päälleen, ja nainen ryskytti ovea uudelleen.

- Kuka kysyy, huusi Sirpa vastaan ja raotti ovea varovasti. Vanha nainen ei vastannut vaan laahusti jo kaukana käytävällä ja huitoi kädellään, että tännepäin.

Anja Rusinen

Sirpa mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Kassi oli seinän ja vuoteen välissä, ja näkyi selvästi. Eikä sitä muutenkaan voisi jättää sängylle. Pitäisikö se ottaa mukaan vai yrittää piilottaa jonnekin? Kuka häntä voisi kysyä? Poliisi? Lähetti? Vai HÄN itse? Sirpa päätti piilottaa kassin, ja ainoa dekkareista mieleen tuleva piilopaikka oli wc-pytyn vesisäiliö. Sirpa ei ollut aivan varma kassin sisällön vedenpitävyydestä, mutta ei antanut sen häiritä itseään. Hän raotti vesisäiliön kantta ja tunki kassin säiliöön. Sen jälkeen Sirpa lähti lähes juoksujalkaa aulaan katsomaan vierastaan.

Nurkalla Sirpa pysähtyi ja hengitti syvään. Mitä hän osaisi sanoa, oli vieras kuka tahansa. Miksi hän oli ulkomailla? Miksi hän oli lähtenyt lentokentältä? Miksi…? Kymmenet kysymykset ilman vastauksia risteilivät hänen päässään. Sirpa vilkaisi nurkan takaa vastaanottotiskin luokse. Siellä seisoi pitkä, lähes 190-senttinen, mies selin häneen. Miehellä oli vaalea polvipituinen takki, tummat hiukset ja kädessä musta pitkä sateenvarjo.

– Miksi ihmeessä sillä on sateenvarjo, siellähän oli aamulla aurinkoista? Sirpa pohti. Aivan kuin sateenvarjolla olisi suurtakaan merkitystä tilanteen kannalta. Sirpa astui varovasti aulaan ja karautti kurkkuaan. Mies kääntyi ja katsoi Sirpaa päästä jalkoihin, pysähtyi vähäksi aikaa katselemaan Sirpan huulia ja jatkoi viimeiseen hiustupsuun saakka. Sirpa mietti, että hänellä on varmaankin sängyssä piehtaroimisen jäljeltä tukka kuin peikolla. Jälleen aivan älytön ajatus.

Mies astui askeleen lähemmäksi ja ojensi kätensä. 

– Willem Rieto, hän sanoi jännästi suomea murtaen. Miehen kädenpuristus oli luja ja kylmä. Sirpa kiskaisi kätensä turhankin hätäisesti pois ja mumisi nimensä mahdollisimman epäselvästi. 

– Olen kuullut, että sinulla olisi hallussasi omaisuutta, joka ei kuulu sinulle, mies sanoi ja katsoi kiinteästi silmiin. 

– Minulla? Ei minulla ole kuin omat tavarani, vaihtovaatteita, meikkejä, hammasharja…, Sirpa alkoi luetella nopeasti. 

– Eikö sinulla ole mukanasi sellainen ruskea kassi? Jossa ei ole vaihtovaatteita, meikkejä eikä varsinkaan hammasharjaa? mies kysyi hieman ivalliseen sävyyn. 

Sirpa nielaisi ja mietti mitä sanoisi. Majatalon emäntä katsoi kiinnostuneena, mutta ei onneksi ymmärtänyt sananvaihdosta mitään. Kuka tämä mies on? Mitä hänen pitäisi sanoa? Nyt pitää näyttää siltä, että ei tiedä yhtään mistä on kyse. Ihan viaton turisti keskellä tuhkapilveä. 

– En tainnut kuulla, kuka oikeastaan olette, Sirpa sanoi rohkeutta keräten tarkoituksella teititellen.

– Willem Rieto, mies sanoi ja ojensi taas kätensä hymyillen, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti, ei edes nenään.

Sirpa ei tarttunut ojennettuun käteen enää uudestaan. Jo ajatus kylmästä, kovasta kourasta sai kylmät väreet kulkemaan selässä. Sirpa katseli ympärilleen tietämättä, mitä sanoa seuraavaksi. Mies laski kätensä alas ja kallisti päätään lähes veikeästi. 

– Minä luulen, että meidän on parasta jatkaa juttua sinun huoneessasi. Eikös se ollutkin huone 12? Willem sanoi ja samalla tarttui päättäväisesti Sirpaa vyötäisiltä ja lähti johdattamaan kohti huonetta. 

Sirpa mietti voisiko huutaa apua, mutta mitä apua ikälopusta majatalon emännästä olisi? Ehtisikö juosta karkuun? Mutta minne? Liian nopeasti he olivat Sirpan huoneen ovella. Mies avasi oven omalla avaimellaan ja johdatti Sirpan huoneeseen. Hän istutti Sirpan sängylle, laittoi sateenvarjonsa viereiselle tuolille ja avasi takkinsa. 

– No niin, Sirpaseni, kerrohan missä se on.

Sari Aho

4. OSA

No niin Sirpaseni, kerrohan missä sen on. Willem Rieton sanat kaikuivat Sirpan päässä kuin hätäkuulutus lentoasemalla. Minä en ole tuolle mikään Sirpaseni. Uhma ja pelko liikkuivat Sirpan tunnemaastossa ristiin rastiin ja päällekkäin.

Rieto tuijotti häntä ylimielisen värähtämättä ja odotti. Nyt pitäisi voittaa aikaa ja keksiä jotain. Sydän tykytti kuin varpusella. Oikeastaan en tiedä, miten varpusen sydän lyö Sirpa huomasi ajattelevansa. Keskity, keskity. Minähän en ole varpunen enkä Sirpaseni. 

- Laukku ei ole täällä. Se on varmassa tallessa. Vain minä tiedän missä.
- Nyt on niin, että minulta loppuvat sekä aika että kärsivällisyys. Joten  Sirpaseni, alahan puhua.

Rieto ryhtyi rauhallisesti ruuvaamaan auki sateenvarjonsa kärkeä. Kärki oli ontto ja sieltä löytyi kynänkokoinen muovilieriö. Sirpa ryntäsi sängyltä ja yritti kaataa tuolia, jolla Rieto istui. Samalla hän aikoi kaapata putkilon.

Hetkeä aiemmin hotellin eteen oli kaartanut musta Mersedes, jonka tummennettujen lasien takaa nousi kolme miestä. Kaksi kookasta nuorempaa ja harmaahiuksinen vanhus, joka liikkui hitaasti hopeanuppiseen keppiin nojaten. 

- Minä odotan ulkona. Ilmoittakaa, kun homma on selvä. Vanhus  käskytti nuorempia englanniksi.
- Mitä tehdään Rietolle? 
- Älkää vahingoittako turhaan. Väkivallalla emme voita mitään. 

Huoneen numero 12 ovi lävähti pamahtaen lattialle. Pölyä ja puunkappaleita levisi ympäriinsä. Tunkeutujat näkivät lattialla edessään miehen, joka piteli allaan nuorempaa naista. Mies oli juuri työntämässä injektioruiskua naisen käsivarteen. Nainen sätki vimmatusti ja huusi jotain kielellä, jota he eivät ymmärtäneet.

Toinen miehistä tarrasi Rieton neulakäteen ja väänsi hänet yhdellä liikkeellä irti Sirpasta lattialle vatsalleen. Kommandopipoinen mies vetäisi takkinsa alta pistoolin ja ampui Willemiä lapaluiden väliin.

Samanaikaisesti toinen tunkeutujista riuhtaisi Sirpan kevyenoloisesti toiselle puolelle huonetta. Mies sitoi Sirpan lujasti otteeseensa. Nyt kyllä tuntuu oikeasti varpuselta, Sirpa kerkisi ajatella. Kaikkeen kului vain muutama sekunti. Hyvä luoja, tappoiko se Rieton! 

- Kaikki kunnossa, voit tulla nyt ylös. Mies piteli toisella kädellään Sirpaa ja toisella puhelinta. Puku näyttäisi olevan Armani ja haju tuoksahti Hugo Bossilta. Sirpan aivot rekisteröivät lähiympäristöään. Miehen vartalo tuntui kovalta kuin kivi. Huonomminkin voisi olla. 

- Meidän on aika keskustella. Harmaantunut, vanha mies puhui suomea selkeällä ja kirkkaalla nuotilla. He istuivat sängyn reunalla Sirpan kanssa vierekkäin. Rieto lojui lattialla, miehet seisoivat oviaukossa heihin selin ja vahtivat sisäänkäyntiä. 

- Ensinnäkin. Rietoon käytettiin tainnutuspistoolia. Emme käytä voimaa, ellei se ole ehdottoman välttämätöntä. Eipä silti, nuo miehet ovat parasta, mitä rahalla saa. Huomasit varmaan.  
- Juu, tuli pantua merkille, Sirpa huokaisi ja vilkaisi kahta leveää, kalliisti peitettyä selkää ovella.
- No, asiaan. Ethän ole avannut laukkua. Sinun on kuitenkin tarpeen tietää, mistä on kysymys. Tilanne on hiukan kuumentunut ja olen sinulle selityksen velkaa. Hae laukku pöntöstä ja avaa se. Arvaan, että se on siellä. 

Sirpa avasi laukun ilmatiiviin sulkimen ja otti esiin pienen puisen rasian. Se näytti hyvin hoidetulta mahongilta. Hän raotti varovasti kotelon kantta. Siellä oli antiikkinen pergamenttikäärö ja nykyaikaisen näköinen pieni metallikotelo. Se oli kokoonsa nähden painava. Ehkä lyijyä.

Pergamenttiin oli piirretty ikiaikaisen näköistä kirjoitusta. Jotain hieroglyfien ja riimukirjoituksen väliltä. Kotelosta löytyi viisi pientä koeputkea. Niihin oli tiiviisti pakattu erilaisia metallijauheita. Yhdessä putkessa oli Sirpan mielestä ilmiselvää tuhkaa. 

Mitä tämä oikein tarkoittaa? Tuhkaa. Tulivuori. Lentokenttä. Outo mies lentokentällä. Entäs tämä harmaahapsi. Sirpa huomasi hikoilevansa vuolaasti ja kysymykset sinkoilivat edes takaisin kuin pääskysparvi kesäiltana. 

- Älä huolehdi, kerron sinulle kaiken. Tai ainakin tarpeeksi. Vanha mies keskeytti Sirpan sisäiset purkaukset.
- Minun nimeni on Claudio Leppäkowitz. Olen hyvin, hyvin vanhaa suomalaista sukua. On elintärkeää, että saat rasian sisältöineen turvallisesti Helsinkiin. Se on tärkeää koko maailmalle. Ja sinä olet tässä siksi, että, katsos, sinä ja minä, me olemme sukulaisia. Sirpa Sirpaseni.

Petri Lehto-oksa 

5. OSA

Willem Rieto oli lattialla selällään, eikä tiennyt tämän maailman menosta tuon taivaallista. Claudio Leppäkowitz sulki kotelon, jossa olivat viisi pientä koeputkea ja asetti ne edelleen rasiaan, jossa ne olivat olleet.  Sirpaa jäivät askarruttamaan koeputket, mitä niissä todella on. Ehkä niissä on jotain erityisen vaarallista, jopa jotain säteilevää ainesta tai materiaalia. Kuka tiesi? Oli miten oli. Oli muutenkin tapahtunut liian paljon liian nopeasti. Erityisesti mieltä askarrutti se, mihin tämä seikkailu hänen osalta lopulta päättyy. Häviääkö hän lopulta kuin tuhka tuuleen?

-Meidän on nyt syytä jatkaa matkaa. Kääntäkää tuo mies lepäämään natoasentoon, Leppäkowitz sanoi.

Kun Rieto käännettiin tajuttoman henkilön kylkiasentoon, samalla miehen jalasta irtosi toinen leopardikuosinen kiiltonahkakenkä, mutta sitä ei laitettu enää miehelle jalkaan, kun kiire tuntui painavan päälle. Kengänpohjasta killotti numero 47. Sängyn kirjava päiväpeitto laitettiin vielä nopeasti miehen päälle.

-Minä hoidan tämän huoneen maksun alakerran vastaanoton vanhalle rouvalle. Saattaa olla, että tuo mies herää vasta muutaman tunnin päästä, joten maksan myös minibaarin käytön etukäteen. Te kolme voitte mennä jo autolle, Leppäkowitz jatkoi. 

Leppäkowitz laittoi salaperäisen rasian laukkuun ja lopulta koko kassin perinteisen kaupan muovipussin sisään, sillä hän arveli, että näin ei kukaan epäillyt mitään erityisen kummallista olevan siinä ja antoi muovipussin Sirpalle, joka oli hieman hämmentynyt ja yllättynyt siitä, mutta ei sanonut mitään. Sirpa ja kaksi miestä menivät metalliväriseen tummaan Mercedes-Benziin. Yksi miehistä meni kuljettajan paikalle. Toinen miehistä ja Sirpa asettuivat takapenkille. Sirpa ei pitänyt siitä, että mies oli aivan kiinni iholla. Mies asetti kätensä vielä Sirpan toisen käden päälle ikään kuin varmistukseksi, että muovipussi on tallessa ja pysyy, vai oliko se lähentelyä. Kaikki kolme autossa olivat hiljaisia, eivätkä puhuneet mitään, vaan odottivat Leppäkowitziä ja hänen ohjeitaan. Sirpa piti muovipussia sylissään ja piti kiinni siitä jopa ihan kaksinkäsin. Odottaminen tuntui Sirpasta pitkältä ja tosi tuskalliselta. 

- Meiltä jäi vielä yksi väsynyt mies lepäilemään tuonne huoneeseen numero 12, joten minä maksan lepoajan hänen puolestaan, täytän matkustajakortin sekä maksan särkyneen oven, mikäli se rikkoutui. 

- Oi, kiitos teille oikein paljon. Olette aina sydämellisesti tervetullut minun pieneen majatalooni, minulla on aina huone teille, milloin vaan huonetta tarvitsette, talon emäntä lausui kieli keskellä suuta.

Sirpaa askarrutti tosiaan se, oliko Claudio Leppäkowitz vanhaa suomalaista sukua vai mikä ihmeen huijari ja koijari.  Joka tapauksessa mies puhui aivan ymmärrettävää suomea, intonaatiosta voi tosin päätellä, ettei hän ole tosin aivan ehta suomalainen.  Entä mikä ja kuka on piikittäjä Willem Rieto? Suuri arvoitus on Sirpalle edelleen myös koeputkien sisältö: jauheet, partikkelit, hiukkaset…  Ehkä niiden sisältöä hänen ei tarvitse tosiasiassa tarkemmin tietääkään.

Harmaaohimoinen Leppäkowitz tuli auton luo ja nojasi hopeanuppiseen kävelykeppiinsä. Hän poltti yhden paksun havannalaisen sikarin auton vierellä ja vaivoin könysi sitten hitaasti istumaan auton etupenkille. 

- Nyt suunta vain lentokentälle. Kuulin äskettäin sääennusteen, että tulossa on korkeapainetta lähipäivinä, joka merkitsee poutaa, kirkasta, aurinkoa…se on sitten eri asia, mitä tulivuori puhuu ja sanoo sekä miten ilmavirtaukset ja miten pilvet liikkuvat taivaalla.

- No niin, Sirpa Sirpaseni, sinun on nyt vain katsottava, kuunneltava, odotettava ja odotettava, milloin lentokoneet alkavat jälleen nousta ja laskeutua.

Lentokentän parkkipaikalla arvoituksellinen muovipussi kaikkine sisältöineen laitetaan varovasti auton tavaratilaan talteen ja kaikki neljä nousevat kohta lentokentän suuresta hallista rullaportaita pitkin toisen kerroksen kahvilaan.

- Yksi kamomillatee ja kolme isoa kahvia, Claudio Leppäkowitz tilaa ja maksaa.

Koko seikkailu alkoi Sirpasta tuntua unennäöltä. Ainoa ero oli, ettei tämä paha uni päättynyt heräämiseen, vaan kesti ja paheni jatkuessaan. Claudio Leppäkowitzsin tilaamaa kahvia juodessa Sirpan ajatukset vilistivät viimeksi kuluneissa vuorokausissa, kuinka viattomantuntuisesta kuriirimatkasta pääsi kehittymään hermoja raastava seikkailu. Koko sotku alkoi tulivuoren purkauksesta, se tukki tuhkalla lentokoneiden turbiinit ja esti lennot. Mistä tuli ja kuka oli tuo vanha jättiläinen lentokentällä, joka puhui tulivuoresta ja maailman tuhoutumisesta? Mitä niin ihmeellistä laukun koeputket ja kirjoitukset sisälsivät, että Willem Rieto oli ollut vähällä tappaa, tai ainakin tainnuttaa hänet? Mitä ihmeen sukua Leppäkowitzs oli hänelle ja jäikö tuo salaperäinen laukku nyt Sirpan pelastajan autoon ja pääseekö hän enää koskaan kotiin hoivaamaan pientä Liisa esikoistaan. Kirottu tuhka! - Hyvät matkustajat! Tuhkapilvet siirtyvät hiljalleen idemmäksi, mutta turvallisuuden vuoksi koneet pysyvät vielä toistaiseksi lentokentällä, kertoi kenttäkuuluutus. 

Pitkän hiljaisuuden jälkeen alkoi Cladio Leppäkowitzs puhua.

- Olen sinulle Sirpa selityksen velkaa, sillä haluat varmaankin tietää, mikä osuus minulla on tässä seikkailussa ja mitä tuo salaperäinen laukku oikein sisältää? Kuten jo kerroin, olemme todellakin kaukaista sukua ja sinut valittiin kuriiriksi, koska olit siihen sopiva vaatimaton  ja tuntematon henkilö. Mitään kiellettyä ainetta laukku ei sisällä, mutta putkiloiden aineet ja papereiden salakirjoitus ovat erittäin pätevän tiedemiesryhmän työn tulosta, josta saattaa kehittyä tulevaisuudessa koko maailman pelastava asia. Olemme vasta alussa ja saattaa kestää kauankin,  ennen kuin tutkimustulokset päättyvät, mutta kuten aina ennenkin, vääriin käsiin joutuessaan työmme saattaisi johtaa päinvastaiseen tulokseen, kuin meidän pyrkimyksemme. Enempää en voi sinulle kertoa, eikä sinun tarvitse uskoa tätäkään kertomaani, mutta sen voin sanoa ettemme me ole mitään rikollisia. Willem Riedosta en tiedä muuta kuin sen, että hän on toiminut aikaisemmin eräissä hämäräperäisissä yrityksissä.

- Mutta miksi juuri minä ja mitä teen, jos laukku takavarikoidaan ja kirjoitukset ja putkilot tuhotaan Teiltä menee vuosikausien työt hukkaan ja minä saan vain elinikäisen muiston tuhkasta joka pilasi erään lentomatkan, kun yritin hankkia turvatumpaa tulevaisuutta lapsilleni ja itselleni?

- Noista asioista voit olla huoletta, saat ilman muuta korvauksesi ja mitä siihen tulee miksi sinut valittiin, sanoin jo aikaisemmin, että oli siihen mielestämme sopivin henkilö. Olemme ammattilaisia, joten anna meidän rauhassa hoitaa asiat. Tärkeintä on ettet joudu paniikkiin, mutta siihenkin olemme varautuneet. Missään tapauksessa emme saa antaa minkään suurvallan tai jonkun terroristi valtion saada tutkimustyömme tuloksia haltuunsa, sillä silloin on olemassa aina päinvastainen lopputulos mihin me pyrimme. Ajattele menneitä vuosituhansia ja niitä onnistuneita ja epäonnistuneita kokeiluja, mitä eri ihmiset ovat tehneet. Alkemistit ovat satojen vuosien ajan yrittäneet muuttaa kullaksi muita metalleja, ikiliikkujaa ei vieläkään ole keksitty, vaikka lähellä ollaankin. Meidän työmme on aivan eri luokkaa ja se muuttaa koko ihmiskunnan kehitystä tavalla, jota kukaan ei ole voinut uneksia, edellyttäen tietenkin että onnistumme työssämme.

Sirpan olo rauhoittui. Hän tunsi ensimmäisen kerran koko seikkailun aikana olonsa rennoksi ja kaipasi vain kunnollista lepoa ja unta päästäkseen normaaliin olotilaan. Kuin unen läpi hän kuuli  Leppäkovitzsin käskevän toisen Armani pukuisen henkivartijan tarkastaa, että kaikki on kunnossa. Mies palasi nopeasti kierrokseltaan.

- Mersu on varastettu, hän ilmoitti.

7. OSA

Auto oli poissa. Viety hiljaa ja äänettömästi.

”Ilmoitetaanko poliisille?” lyhyempi armanipukuinen ehätti.

”Hetkinen, katsotaan ensin minne sitä viedään”. Leppäkowitz rauhoitti.

Kuin vastaukseksi armanipukuinen otti takkinsa povitaskusta litteän isonäyttöisen navigaattorin. Hetken karttaa vieritettyään mies löysi etsittävänsä. Punainen piste matoi hitaasti kohden valtatietä.

”Mitä tehdään, pysäytetäänkö?”

Leppäkowitz tutki näkymää mietteliäänä.

”Pysäytetään, mutta ei vielä. Annetaan ajaa tuolle pitkälle suoralle. Lukitaan ovet, takaluukku ja tuon sillan jälkeen koko virtapiiri off. Käykö?”  

Sirpa oli nähnyt navigaattoreita takseissa kuin yksityisautoissakin ja kuullut, että kiukaankin voi kytkeä päälle puhelimella. Mutta se, että huipputekniikastaan huolimatta auto oli jätetty lentoaseman eteen lukitsemattomana, kummastutti.

Armanipukuinen näppäili laitettaan ja siirsi sen Leppäkowitzsin eteen.

”Kävi. Meni vaan vähän pitkälle, kun kiihdytti odottamatta. Tuossa se”.

”Hyvä. Mennään katsomaan, mutta ei sinne mitään kiirettä.  Etsikää jokin auto, ei taksia.

Sadetta seurannut helle paahtoi armottomana. Sirpa haki suojaa terassin vähäisestä varjosta. Tuoli oli oudon tahmea. Tuhkaa, sitä oli kaikkialla, hän huomasi, hikisellä ihollakin puuterimainen kerros. Autonsa parkkiruudussa odottava Leppäkowitz  ei jättänyt rauhaan vaan tuijotti herkeämättä päin, ja kohta kuin ohi jonnekin kauas.

 

”Ajat tuon Land Roverin eteen. Peruutat kiinni puskuriin. Ykkönen ja käsijarru päälle. Ja sammutat”.

 

Auto ei ehtinyt edes pysähtyä kun kommandopipoinen oli jo ulkona. Armanipukuinen seurasi perässä ja viimeisenä Leppäkowitz.  Sirpa ja irokeesi jäivät autoon.

 

”Mitäs pirua täällä puuhataan. Se hinausköysi siitä helvettiin ja äkkiä”,  jylisi kommandopipoinen  yli liikenteen melun.

 

”Kuules kääppänä, ei kuulu sulle mitä me tehdään. Painu itse helvettiin ellet halua tähän samaan liekaan”.

 

Kommandopipoisen aseen näkeminen rauhoitti puuhastelijat. Saaden ne vaiteliain uhmakkaina vetäytymään maasturin taakse.

 

Samalla hetkellä oli Leppäkowitz avaimineen jo mersun takaluukulla ja armanipukuinen kuljettajanpuoleisella etuovella.

Avauskoodin saatuaan lukot surisivat auki. Ohjauspyörän päälle pökertyneestä kuljettajasta ei ollut vastarintaan. Armanipukuinen tarttui kainaloista ja vei lämpöhalvautuneen miehen istumaan maasturin varjoon.

 

Takaluukun auettua Leppäkowitz otti pussin tarkastaakseen oliko rasia tallella. Äkkiä pussi tempaistiin hänen kädestään. Ryöstön tehnyt oli vilauksessa jenkkiauton ovella ja takaistuimella. Säikähtänyt Sirpa ryntäsi vastakkaiselle ovelle hypätäkseen ulos. Mies ehti saada lujan otteen ranteesta kiskaisten raa`asti  takaisin. Samalla se painoi terävän tikarinsa irokeesin niskaa vasten.

 

”Aja. Kaasu pohjaan tai…”

 

Samalla hetkellä toinenkin  puuhastelija sai  jalat alleen. Hyppäsi maasturiin ja kaasutti toisen perään. Renkaaseen nojannut lämpöhalvautunut lyyhistyi tielle, onnistui siitä jaloilleen ja lähti hoiperrellen autojen perään..

 

Moottorien jyly ja renkaiden ulvonta kuminkäryineen leijui vielä tuhkan tavoin ilmassa. Miehet loikkivat mersuunsa. Kuljettajan paikalle istunut kommandopipoinen odotti kysyvänä Leppäkowitzin ohjeita.

 

”Sirpa… Sirpa… ei muuten…” ,  siinä ainut mitä tämä sai sanotuksi.

8. OSA

Sirpa kyyhötti auton takapenkillä. Nyt ei ollut ketään turvana. Jännitys ja pelko alkoivat purkautua silmistä. Sirpa yritti niellä ja niellä, jotta olisi saanut palan alas kurkusta. Piti olla pieni ja huomaamaton.

Kättä alkoi särkeä. Mies oli riuhtaissut siitä kovakouraisesti. Sirpa painoi rannetta varovasti toisella kädellä. Sivulla tuntui kipeä vihlaisu.

Tikarimies painosti kuskia ajamaan lujempaa. Tämä teki, minkä pystyi. Liikenne onneksi veti, kun kaistoja oli monta. Silti oli tehtävä muutama varomaton ohitus. Muut tielläliikkujat antoivat kuulua, mitä mieltä niistä oltiin.

Sirpa toivoi, että poliisi huomaisi kaahaamisen. Tai kuka tahansa puuttuisi. Takaikkunasta hän ei uskaltanut kurkkia, ettei mies suuttuisi. Oli jo valmiiksi hermostuneen oloinen.

Tikarimies pälyili sivuille ja taakse, seurasi muita autoja. Liikehti levottomasti. Käsi etsi jotakin puseron rintataskusta, haroi korvallista. Kantapää nousi ja laski. Mersusta varastettu pussi oli sullottu jalkatilaan.

Mies antoi tikarin olla siinä, missä se oli. Sirpa näki kuskin nielaisevan. Hiusrajassa valui hikivana. Pikemmin tuskanhikeä kuin auton kuumuutta.

Sirpallekin tuli hiki. Nenäliinaa hän ei uskaltanut etsiä. 

Tie kävi kapeammaksi. Vauhti oli hiljentynyt vain vähän. Tikarimies vahtasi vasemmalle kääntyviä risteyksiä. Hän ohjeisti kuskia, mistä tämän piti ajaa.

Sirpa huomasi, että tultiin teollisuusalueelle. Hänestä ne olivat kolkkoja. Suuret syrjäiset hallit ja toiset pienemmät. Monet pihat näyttivät epäsiisteiltä, kun niiden nurkkiin oli unohtunut romukasoja.

Tikarimies epäröi. Hän ei näyttänyt tietävän, mihin mennä. Kuskia hän käski ajamaan sivutielle ja pysäyttämään auton.

Puhelin löytyi takataskusta. Tikarimies ehti juuri saada sen käteensä, kun se soi.

- Haloo, mies vastasi. Missä olet?

Sirpa tiesi, että tämä puhui kaverilleen. Alkoi selostaa, minne oli ajettu.

- Minne mennään, mies kysyi, ja kuunteli ohjeita. Tikari lepäsi hänen toisessa kädessään sylissä. 

Sirpa mietti, voisiko nyt yrittää karkuun. Yrittäisikö kuski paeta? Äkkiä hän huomasi, että kuskin käsi olikin oven kahvalla! Taustapeilistä tämä katsoi Sirpaan. Yritti viestittää, että Sirpakin koettaisi ovesta. Mies ei halunnut jättää Sirpaa yksin rosvon kanssa.

Mitään ei ehditty yrittää. Tikarimies oli hetkessä takaisin tilanteessa. Aivan kuin arvaten matkaseuransa ajatukset, hän veti Sirpan lähemmäs itseään ja määräsi auton liikkeelle.

Sivutieltä tultiin takaisin päätielle ja ajettiin pari kilometriä. Päästiin sinisen hallin pihaan. Tikarimies neuvoi ajamaan hallin taakse. Sitten piti odottaa.

Muutaman minuutin kuluttua hallin taakse ilmaantui toinen auto. Maasturi rullasi aivan viereen. Kaveri hyppäsi autosta ja tuli neuvottelemaan. Tikarimies ruuvasi ikkunan auki.

- Ota sinä tuo, tikarimies viittasi kuskiin. Minä tuon tämän.

Tämä tarkoitti Sirpaa. Tikarimies veti Sirpan ulos. Tärkeän pussin hän muisti ottaa autosta mukaansa. Tikarimiehen kaveri oli kaivanut puukon esiin ja ohjasi kuskin edelleen kulkemaan kohti hallin ovea.

Kaveri koetti ovea. Se oli lukossa. Taskusta löytyi avain, joka sopi. Mies työnsi kuskin edellään sisään. Sirpa ja tikarimies tulivat perässä.

Hallissa oli pieni potkurikone! Sen toisella sivulla oli tikapuut ja korjaustelineitä. Lentokoneista ei päässyt millään eroon, Sirpa ajatteli. Ehkä täältä löytyisi lisää tuhkaakin, hän huomasi ajattelevansa ironisesti.

- Mitä tehdään tälle, tikarimies kysyi.

Kaveri näytti tuntevan paikat.

- Jätetään tuonne, hän sanoi. Varmoin ottein hän avasi yhden oven. Hallin reunalla niitä oli useita. Sirpa työnnettiin sisään, ja ovi lukittiin.

Huone oli pieni. Siellä oli toimistotarvikkeita: tumma työpöytä ja tuoli oviseinustalla, viereisellä kasa mappeja matalan tason päällä. Pöytää vastakkaisella seinällä oli vaatimaton kirjahylly. Ikkunoita ei ollut. Sirpa mietti, mitä miehet tekisivät kuskille. Oven takaa ei kuulunut mitään.

Mitä hänelle itselleen nyt tapahtuisi? Sirpa tunsi olevansa umpikujassa. Hetken mielijohteesta hän päätti mennä istumaan työpöydän alle. Tuolissa tuntui liian suojattomalta. 

Sirpa oli ehtinyt asettua aloilleen, kun hän kuuli ääniä. Sirpa ei oikein saanut selvää, mitä äänet olivat. Aivan kuin jotakin olisi pyörinyt, ehkä suhissutkin.

Kohta joku alkoi näprätä ovea auki. Sirpa jännittyi. Näpräily tuntui kestävän. Sitten se loppui, ja ovi avautui hiljalleen. Sirpa painautui pöydän alla lähemmäs seinää.

- Tule, ovelta sanottiin suomeksi.

Uskaltaisiko katsoa, Sirpa mietti. Ääni ei ollut kuulostanut tikarimieheltä eikä tämän kaverilta. Hän kurkisti hitaasti pöydän reunan takaa.

Ovella seisoi kommandopipoinen, sama, jonka hän oli nähnyt aiemminkin. Tulokas veti pipon päästään. Sirpa olisi pudonnut polvilleen, ellei hän olisi jo istunut. Ei voinut olla…!!!

9. OSA

-Tule sieltä pöydän alta pois!
Kommandopipoinen mies ojensi oikean kätensä ja Sirpa tarttui siihen. Sirpa huomasi jotain punaista kädessä ja tajusi sen olevan verta.

-Oletko sinä kunnossa?

Hädintuskin Sirpa sai vastatuksi: O .. olen kyllä, mutta miten sinä olet nyt siinä?

-Nyt on niin, että turhat selvitykset jätetään tuonnemmaksi. Sanon sinulle, että nyt olet turvassa äläkä pelkää. Puuhastelijat ovat poissa pelistä ja irokeesikampauksinen nuorimies on loukkaantunut niin myös Leppäkowitz. Toinen meistä on heitä kuljettamassa sairaalan ensiapuklinikalle ja minä vien sinut turvaan.

Mies opasti Sirpan mustan Mercedeksen takapenkille ja asettui kuljettajan paikalle.

Mersu syöksyi liikkeelle äkäisesti. Sirpa alkoi miettiä kuinka vakavasti oli käynyt Leppäkowitzin ja jenkkiauton kuljettajan, mutta ei uskaltanut kysyä ja häiritä kuljettajaa. Päästiin pois teollisuusalueelta ja mersun vauhti kiihtyi ja pian oltiin moottoritielle vievällä asfalttitiellä. Sirpa uskaltautui vilkaisemaan nopeusmittaria joka näytti 150.

Yht´äkkiä kommandopukuisen kuljettajan puhelin soi ja hän puhui muutaman sanan puhelimeen kielellä, josta Sirpa ei saanut mitään selvää. Sirpa vilkaisi takaikkunaan ja näki harmaan mersun lähestyvän heitä. Taas pelon tunteet nousivat pintaan ja Sirpan oli pakko ryhtyä varoittamaan kuljettajaa heitä uhkaavasta vaarasta.

Sirpa muisti kauhulla sen tilanteen, jossa tämä sama varastettuna ollut mersu pysäytettiin moottoritielle. Mitä jos heillä on se laite käsissä ja kohta käyttävät sitä. Miten tässä lopulta minun käy, että pitikin suostua tähän.

-Hu . .huuo .  huomaatteko kuinka takaa lähestyy harmaa mersu. Ajaako se meitä takaa?

- Se on omia. Luota nyt minuun. Meitä seuraa koko loppumatkan takana oleva auto ja kaksi siviilipukuista ”agenttia”. Minä ja he huolehdimme sinut lentokoneeseen asti.

Auto tuli moottoritielle ja nopeusmittarin lukema nousi ensin 200:n ja vielä lisää.

Pian se näytti 230 kilometriä tunnissa ja Sirpa vilkaisi taakseen. Harmaa mersu seurasi heitä vajaan 100 metrin päässä. 

Kuljettaja oli huomannut Sirpan vilkuilun ja jatkoi puhumistaan rauhallisesti.

-Emme osanneet huomioida riittävän tehokkaita turvatoimia tälle tärkeälle ”kuriirikuljetukselle”, mutta nyt asia on kunnossa. Tämä auto on mersun huippumalleja MB 500 GLS 5.0 V8. Ajattele 225 kw, noin 306 hevosvoimaa on moottorissa tehoa ja kiihtyvyys O – 100  6,1 sekunttia. Tässä on kevyt ”panssarointi” ovissa ja lasit ovat käsiaseen luodin kestävät. Tämä on 2006 vuosimallia ja ajettu vähän yli 96 tuhatta kilometriä. Miltä tuntuu tämä vauhti?

-E .. en ole ollut tätä ennen näin kovassa kyydissä, mutta on tämä menoa ja maisema vaihtuu.

Nyt vasta Sirpa muisti pussin, jossa oli tärkeä rasia putkiloineen ja salaperäiset paperit. Hän oli tullut hyvin araksi kaiken tapahtuneen jälkeen ja mietti kuumeisesti uskaltaisiko kysyä ja miten kysyä. Sirpa päätti kysyä suoraan kiertelemättä ja yritti kaikin voimin rohkaista itseään.

Lopulta hän rohkaisi mielensä ja aukaisi suunsa kysymykselleen. Voi, ei onko ääneni kadonnut. Sirpa rykäisi pari kertaa ja yritti uudelleen. Kuljettaja katsoi taustapeiliin ja kysyvä katse kertoi Sirpalle kuin sanomana –ole hyvä vaan ja aloita.

-Missähän mahtaa olla se pussi, joka on aiheuttanut meille harmia, se jossa on se rasia?

-Se on takakontissa, lukitussa alumiinilaukussa ja laukku on ketjulukolla kiinni kiinnityskoukussa. Huomaan kuinka sinua asia pelottaa, mutta vielä kerran sanon, ole nyt huoleti me pidämme hyvää huolta sinusta.

Nyt viimein Sirpaa alkoi pelon tunteet helpottaa ja jännitys alkoi vähitellen laueta. Oli ajettu moottoritietä ohi kaupungin ja kuljettaja otti puhelun – hiljenti vauhtia, käänsi auton ulostulokaistalle ja auto kaartoi moottoritieltä pois poikittaiselle runkotielle. Lyhyt puhelu loppui ja kommandomies hymyili itsekseen. Nyt auton vauhti oli 100 ja kuljettaja aloitti puheen.

-Viiden minuutin päästä olemme perillä tukipaikassa lakkautetulla sotilasalueella, jossa on vielä porttivartiointi. Siellä majoitumme vierashuoneeseen 2 huonetta ja keittiö. Meitä odottaa siellä ruoka, suihku ja mahdollisuus ottaa kunnon yöunet. Säätiedoituksessa oli luvattu pieni mahdollisuus lentokentän lentojen alkamisesta huomenna iltapäivällä.

Pian edessä näkyi puomillinen portti, vartiomies sen vieressä ja pysäytti auton. Takana tuleva auto pysähtyi heidän peräänsä. Kuljettaja avasi ikkunan ja näytti lompakossa olevat kortit vartiomiehelle, puomi kohosi ylös ja auto kaarsi etuoikealla olevan harmaan rakennuksen eteen. Takana tuleva seurasi ja parkkeerasi vierelle.

-Nyt olemme perillä. Menen ensin ulos, tulen avaamaan takaoven sinulle ja kaikki yhdessä menemme sisälle.

Sisälle tultuaan Sirpa katseli ympärilleen ja yllättyneenä ihasteli etuaulaa. Ulkoa päin rakennus näytti vanhalta hyljätyltä, mutta loisti sisällä vieraanvaraisuutta – luksusta. Vasemmalla oli kolme ovea joista yhdessä oli teksti –ladies.

-Saanko käydä tuolla sivulla asioilla?

-Ole hyvä vaan odotamme sinua ja sitten menemme ruokailemaan kaikki yhdessä.